En tiiä nykysin mitä sanoisin ja kelle... On kai niin kun tepi joskus sano että elän omassa pikku maailmassani... en kuulemma välittäny muista. mut totuus on se että siks menin itteeni niin paljon etten voinu muuta. Kaikki oletti tietävänsä miltä minust tuntuu... jotku ehkä oli lähellä tietämystä mut jotku tosi kaukana. Ihmiseen voi sattua yllättävän paljon... Stressaan kaikkea, en edes tiedä miks.

Ja mulle tulee haikee mieli siitä jos jollain ihmisellä, kenestä välitän, on joku huonosti tai vaan muuten paha mieli.  Joku vois sanoa että osaan ottaa toisten tunteet huomioon ja olla myötätuntoinen. mut en tiedä sitte...

Joskus oon liianki itsekäs kai, mut toisaalta kai kaikki on joskus.. eihän sitä nyt aina voi vaan tehdä sitä mitä muut ihmiset haluaa. mulla meinaa aina välil pimahtaa päässä kun alan miettimään, toi haluis nyt et noin ja toi noin... mut miä mä haluun. entäs miten mä haluun.?

Tuntuu että musta on tullu liianki herkkis. Katoin austin powers ja kultamunaa ja aloin itkemään kun sitä mini-me:tä kohdeltii niin hirveellä tavalla... ja monii tollasii muitakin asioita oon porannu...

Sit kun mietin ajassa taakse päin, tuntuu etten olis enää ollenkaan sama ihminenkään.

Kaikilla on varmaan toki ne "villit vuodet" mut tuntuu etten hirveen hyvin muista kaikkea niistä ajoista.. toki ne kaikki ihanat sähellykset mitä oli kavereiden kanssa. Mut en muista yhtään et millaset fiilikset mulla oli silloin kun tulin kotiin...

Muuta kun sen yhen illan, en varmaan unohda sitä ikinä. Harva siitä tietääkään...tosin yks ihminen näki sen kaaoksen...

Huoneen lattia täys tavaraa.lasia ja kaikki kynät yms pitkin ja poikin..." meet yksin" sillee se sano mut sanna tuli kuitenki mukaan...

Sitte yksin keräilin loppu yön niitä tavaroita. kädet verillä. tajusin sen vast myöhemmin... pesin käsiä ja alko kirvelee. paita ja kaikki veressä. mut pitäpä siitä. Mut se sattu enemmän sisäisesti kun ulkosesti. Kuinka moni voi ajatella miltä se tuntuu kun itkee joka ilta sitä kun haluis mennä välii mut ei uskalla kun tietää vaan mitä siin käy...

Pohdin vanhoja mut en unohda niitä ikinä.

Sitä kuinka äiti meinas saada veitsestä kun ne taas tappeli. Kai joku tyhmä aihe taas, sellanen missä "normaali-ihminen" olis vaan huutanu mut meillä se päätty harvoin siihen...

Ei pitäs kitistä turhista.. moni ajattelee sillee ettei toi nyt mitään kun et sä oo ite siin ollu.

Saksassa sanoin vahingossa väärin ja lensin tönäsystä sängylle...

Kotona tapeltiin ja se vaan otti kädestä kiiinni ja viskas lattialle.

se sattuu yllättävän paljon...

mut nousin ylös lattialta ja huusin vaan et "älkää koskeko minuu, painukaa helvettiin" ja sain takas vaan itkuisen lausahduksen " sinuu ei oo koskaan saanu koskee, ei edes halata"

Keskimmäinen lapsi ei antanu edes halata, vanhin oli täys vanhempien painajainen, vaikka ne osaks sen ite aiheutti, mutta toivo on pienimmässä mallilapsessa kuka on pelänny omaa isäänsä koko pienen ikänsä...

Ei se ennen ollu sellasta. Iskä oli paljon pois ja oltii vaan kolmestaan, miä, äiti ja veikka... sillee se jatku kai jonkun 5 vuotta.. iskä oli ulkomailla ja kävi kai viikonloppusin... en edes muista.

Mut ei pitäs itkee.. muilla on isompia murheita.

Mut se sattuu vieläki.